27.8.2017

Viikon hyönteinen: töpökukkajäärä

Anoplodera maculicornis,  fläckhornad blombock


Kyllä kirjahyllyyn kuuluisi sarvijääräkirja, sillä ilman sellaista tämänkin tunnistaminen oli työn takana. Googlaamalla löysin useankin samanoloisen lajin, mutta kaikkien tuntosarvet näyttivät kokonaan mustilta. Hommaa myös mutkisti, että löysin oikealta näyttävän lajin ensin sukunimellä Paracorymbia, joka Wikipediassa olikin Stictoleptura ja laji.fi:ssä Anoplodera. Ainakin neljä muutakin synonyymiä ovat ahkerat taksonomit vuosien saatossa saaneet aikaiseksi. No, joka tapauksessa kiva ötökkä. Tämä Suomessa elinvoimaiseksi luokiteltu laji esiintyy lähinnä maan eteläosissa, mutta on se löydetty Oulun seudulta asti.


Töpökukkajäärä 22.7. Sipoossa

Sarvijäärät, joita Wikipedia väittää hapsenkakkiaisiksikin kutsutun, ovat pitkine tuntosarvineen komeita ilmestyksiä. Oikein ison kun löytää, on melkeinpä pakko pysähtyä sitä tutkimaan ja valokuvaamaan. Useimmat sarvijäärät elävät toukkavaiheensa puun sisällä. Joitakin lajeja metsäkapitalistit pitävätkin tuholaisina, ja etelämpänä Euroopassa on ihan talojakin popsivia lajeja.

Kukkajäärät munivat munansa lahoavaan kantoon tai runkoon, jossa toukat sitten kasvavat. Aikuisina jotkin sarvijäärät eivät syö mitään, mutta kukkajäärät nimensä mukaisesti suuntaavat kukkiin siitepölyä syömään. Tai tämä kuvan kaveri näyttää lähinnä uineen siitepölyssä.




Opettelen hyönteisten tunnistamista! Ainakin kesän ja syksyn 2017 ajan yritän joka viikko valokuvata jonkin minulle ennestään tuntemattoman hyönteislajin ja kertoa siitä täällä muutaman tiedonjyväsen. Kaikki Viikon hyönteiset

19.8.2017

Viikon hyönteinen: isopihtihäntä

Forficula auricularia, vanlig tvestjärt


Tällainen astetta hurjempi kaveri tuli yhtäkkiä esiin viljelylaatikosta ottamistani pinaateista ja myönnettävä on, että hieman säikähdin. Kyseessä on isopihtihäntä, yleisempi ja isompi peräti kahdesta Suomessakin esiintyvästä pihtihännästä. Pihtihänniksi tällaiset on helppo tunnistaa perälisäkkeiden perusteella, mutta lajit ovat keskenään aika samannäköisiä. Lajituntomerkkejä ovat mm. perälisäkkeiden muodot. Pihdit myös ovat naaraalla ja koiraalla erinäköiset: tämä on naaras, sillä koiraan pihdit ovat käyremmät ja isommat. Isopihtihännällä takasiivet pilkistävät esiin nahkamaisten etusiipien alta toisin kuin joillakin muilla pihtihännillä. Siivet ovat toimivat, mutta isopihtihäntä ei lennä juuri koskaan. Toisen Suomessa esiintyvän lajin, pikkupihtihännän (Labia minor), sen sijaan sanotaan lentävän mielellään.


Pihtihäntiä ei tarvitse pelätä, vaikka ne voivat olla vähän hurjan näköisiä ja niistä on keksitty kauhutarinoita. Legendan mukaan pihtihännillä on tapana yöllä ryömiä ihmisen korvaan, puhkaista tärykalvo pihdeillään, munia korvaan ja ehkä vielä syödä aivojakin. Pötyä tietenkin kaikki, mutta tätä perua ovat pihtihäntien nimet monilla kielillä, esimerkiksi englannin earwig. Pihtejä käytetään ainakin puolustautumiseen, mutta käsittääkseni ne eivät ihmisen kokoista otusta pysty juuri satuttamaan.

Puutarhoissa isopihtihäntä on yleinen ja se voi silloin tällöin tulla sisätiloihinkin. Kaikkiruokaiset pihtihännät eivät kuitenkaan ole kasvituholaisia, vaan saattavat olla puutarhurille hyödyksikin, jos ne syövät kasvituholaisia. Tosin saattavat ne syödä suihinsa muutaman hyödyllisenkin ötökän.

Pihtihännät kuuluvat pihtihäntäisten (Dermaptera) luokkaan, jossa on n. 1 800 tunnettua lajia, suurin osa tropiikeissa.



Opettelen hyönteisten tunnistamista! Ainakin kesän ja syksyn 2017 ajan yritän joka viikko valokuvata jonkin minulle ennestään tuntemattoman hyönteislajin ja kertoa siitä täällä muutaman tiedonjyväsen. Kaikki Viikon hyönteiset

30.7.2017

Viikon hyönteinen: maitepunatäplä

Zygaena filipendulae, sexfläckig bastardsvärmare


Pyörämatkalla Gotlannissa löytyi jännän näköinen perhonen, joka paljastui maitepunatäpläksi. Nimensä mukaisesti laji elelee siellä, missä on toukan ravintokasvia keltamaitetta (Lotus corniculatus, luontoportin sivu). Perhosen väritys on aposemaattinen, eli punamusta värikuvio varoittaa petoja perhosen myrkyllisyydestä. Punatäplät erittävät syanidipitoista nestettä, joka toimii solumyrkkynä. Niinikään myrkyllinen toukka on keltamusta. Syanidi on osittain peräisin keltamaitteesta, mutta perhonen pystyy tuottamaan sitä itsekin.

Tunnusomaista siipiväliltään 3–4 cm:n mittaiselle maitepunatäplälle ovat kummankin etusiiven kuusi täplää mustahkon vihertävällä pohjalla. Täplien määrä saattaa tosin joskus vaihdella ja joillakin yksilöillä ne ovat yhdistyneet. Lennossa näkyvät lisäksi lähes kokonaan punaiset takasiivet. Maitepunatäplä on Euroopassa yleinen laji, mutta Suomessa se luokiteltiin vuoden 2010 uhanalaisuusluokituksessa vaarantuneeksi. Sen voi löytää Suomen lounais- ja eteläosista ja aikuiset perhoset lentelevät kesä-elokuussa. Maitepunatäplä talvehtii toukkana.

Punatäplälajeja tunnetaan maailmassa noin 1 000 ja Suomessa kahdeksan. Punatäplät ovat päiväaktiivisia perhosia, jotka luokitellaan punatäpläperhosten (Zygaenidae) heimoon punatäplämäisten (Zygaenoidea) yläheimossa. Yläheimo on samantasoinen taksoni kuin yleensä suurimman osan perhosiin kohdistuvasta huomiosta keräävä päiväperhoset (Papilionoidea). Kaikkiaan perhosten (Lepidoptera) lahkossa on kolme alalahkoa, ja suurin osa perhoslajeista luokitellaan Glossata-alalahkon 28 heimoon.


maitepunatäplä
Maitepunatäplä 10.7.2017 Gotlannissa.


Opettelen hyönteisten tunnistamista! Ainakin kesän ja syksyn 2017 ajan yritän joka viikko valokuvata jonkin minulle ennestään tuntemattoman hyönteislajin ja kertoa siitä täällä muutaman tiedonjyväsen. Kaikki Viikon hyönteiset





23.7.2017

Viikon hyönteinen: kirjoniittyperhonen

Coenonympha arcania, pärlgräsfjäril


Reilu viikko vierähti ilman tietokonetta, ja niin oli hyönteisbloggauksissakin katkos. Tämän kuvan otin 4.7., ja kirjoniittyperhosen lentoaika onkin nyt lopullaan, kun heinäkuun puoliväli on ohitettu.

kirjoniittyperhonen


Kirjoniittyperhonen (kirjoniittysilmä) ei esiinny Suomessa, mutta sitä tavataan melko yleisenä Ruotsin eteläosissa ja Baltian maissa. Kuvasin tämän kunnostetulla harjulla Uppsalassa, samassa paahteisessa ketoympäristössä kuin edellisen bloggauksen kalvoluteen. Kuitenkin kirjoniittyperhosia voi tavata myös avoimissa metsäympäristöissä. Aikuinen perhonen on pienehkö (siipien kärkiväli 3–4 cm), mutta kaunis räpyttelijä. Ainakin tämä yksilö suostui hyvin kiltisti poseeraamaan ja teki valokuvaamisesta helppoa. Joskushan tuntuu siltä, että ainoa tapa saada valokuvattua joitakin perhosia on kuvata ne lennossa, mikä vaatii kuvaajalta näppäryyttä tai ainakin runsaasti kärsivällisyyttä.

Kirjoniittyperhosen voi sotkea muihin niittyperhosiin, mutta kun siipien alapintojen kuvioita vertaa huolellisesti, selviää oikea laji melko helposti. Jos Suomessa näkee tämännäköisen perhosen, on se todennäköisimmin Etelä-Suomessa yleinen idänniittyperhonen (Coenonympha glycerion). Vaikka mistä sitä tietää, milloin kirjoniittyperhonenkin leviää Suomeen: ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät erityisen konkreettisesti juuri perhosten levinneisyyden pohjoistumisena.

Esimerkiksi helmikät (Melica-suku) ovat kirjoniittyperhosen toukan mieleen, ja myös muut niittyperhoset suosivat heiniö. Ne kuuluvatkin heinäperhosten (Satyrinae) alaheimoon, jonka n. 2 400 lajista  on Suomessa tavattu 19. Edelleen heinäperhoset taas luokitellaan täpläperhosten (Nymphalidae) heimoon, joka n. 6 000 lajillaan on suurin päiväperhosheimo.



Opettelen hyönteisten tunnistamista! Ainakin kesän ja syksyn 2017 ajan yritän joka viikko valokuvata jonkin minulle ennestään tuntemattoman hyönteislajin ja kertoa siitä täällä muutaman tiedonjyväsen. Kaikki Viikon hyönteiset







8.7.2017

Viikon hyönteinen: kalvolude

Kleidocerys resedae

 

Useimmilla taitavat luteista tulla mieleen ihmisille lieviä tai vähemmän lieviä ikävyyksiä aiheuttavat haisevat marjaluteet ja kutisevat lutikat. Luteet ovat kuitenkin paljon muutakin: niitä on maailmassa kuvattu n. 40 000 lajia! Vuonna 2010 ilmestyneen, sankarillisesti näitä kauniita eläimiä tunnetuiksi tekevän, Suomen luteet -kirjan mukaan ludelajeja on Suomessa 507.

kalvolude

Kalvolude kuuluu varjoluteiden (Lygaeidae) heimoon, jonka useimmat edustajat eivät elele mitenkään erityisen varjoisasti. Tämäkin yksilö löytyi varsin paahteisesta niitty-ympäristöstä. Kuvasin tämän Uppsalassa Röboåsen-harjulla, jota on viime vuosina ansiokkaasti ennallistettu. Harjun ali kulkee tunnelissa moottoritie, ja harju muodostaakin kivan viheryhteyden tien yli.

Röboåsen

4,5–6 mm:n pituisen kalvoluteen tunnistin kirjan avulla melko helposti. Esimerkiksi etuselän etuosan mustat kuviot sekä leveät, läpikuultavat ja, no, kalvomaiset siivet mainitaan tuntomerkkeinä. Kalvolude on hyvin yleinen Suomessa ja sitä tavataan etelästä aina Pohjois-Pohjanmaalle ja Kainuuseen asti. Levinneisyys kattaa myös suuren osan muusta Euroopasta sekä isoja osia Aasiasta kaukoitää myöten. Lajin ravintokasveja ovat ainakin koivut, lepät, kanervat ja suopursu. Kalvoluteet talvehtivat joko aikuisina tai nymfeinä ja alkavat ilmaantua näkyville huhtikuussa. Soidinlennoillaan nämä ääntelevät takasiivestä löytyvän rakenteen avulla ja löytävät näin parittelukumppanin. Toukat sitten kehittyvät pitkin kesää ja syksyä ennen kuin on talvehtimisen aika.

kalvolude





Opettelen hyönteisten tunnistamista! Ainakin kesän ja syksyn 2017 ajan yritän joka viikko valokuvata jonkin minulle ennestään tuntemattoman hyönteislajin ja kertoa siitä täällä muutaman tiedonjyväsen. Kaikki Viikon hyönteiset



29.6.2017

Viikon hyönteinen: isopirkko

Anatis ocellata, ögonfläckig nyckelpiga  

 

Toinen viikon hyönteinen löytyi Pihlajaluodolta Helsingin edustalta. 8–9 mm:n pituinen isopirkko on nimensä mukaisesti isoin Suomessa ja ylipäänsä Keski- ja Pohjois-Euroopassa tavatuista leppäkertuista. Suomessa tavataan n. 60 leppäkerttulajia.

Isopirkko elää pääasiassa havupuilla kirvoja syöden, joskin tämä hengaili rantapusikossa virmajuuren kukinnossa. Havupuitakin oli toki läheisyydessä. Niin, nimi leppäkerttu (tai -pirkko) ei viittaa leppiin. Nykysuomen etymologisen sanakirjan (Häkkinen, WSOY 2004) leppä-sana on voinut alun perin merkitä joko verta tai leppä-puuta. Ensimmäisessä tapauksessa puu olisi saanut nimensä siitä saadun punertavan väriaineen mukaan. Jälkimmäisessä tapauksessa sanaa olisi myöhemmin alettu käyttää veren kiertoilmaisuna. Leppäkertun nimi viittaa siis väriin samoin kuin leppälintujen ja leppärouskujenkin nimet. Tosin eivätpä läheskään kaikki leppäkertut ole mitenkään punaisia.

Tässä löytämässäni peruskuvioinnissaan isopirkko on helppo tuntea. Kuitenkin leppäkerttujen (tai -pirkkojen) tunnistamista hankaloittaa huomattava ilmiasujen monimuotoisuus. Monien lajien pisteiden määrä voi vaihdella ja isopirkollakin on neljä eri värimuotoa, joihin voi tutustua vaikkapa Sami Karjalaisen leppäkerttusivulla. Peitinsiipien mustat täplät voivat puuttua, mutta etuselän mustavalkoinen kuvio on samanlainen kaikilla värimuodoilla.


isopirkko




Opettelen hyönteisten tunnistamista! Ainakin kesän ja syksyn 2017 ajan yritän joka viikko valokuvata jonkin minulle ennestään tuntemattoman hyönteislajin ja kertoa siitä täällä muutaman tiedonjyväsen. Kaikki Viikon hyönteiset


18.6.2017

Viikon hyönteinen: paatsamasinisiipi

Celastrina argiolus, tosteblåvinge


Tunnen hyönteisiä aivan liian huonosti siihen nähden, että olen pian valmistuva biologi ja kai muurahaisgraduni myötä jonkinlainen hyönteistieteilijä. Minun on pitkään pitänyt tehdä asialle jotakin, joten nyt haastan itseni! Kuvaan joka viikko jonkin hyönteisen ja kirjoitan siitä jotakin blogiin. Aluksi olin ajatellut keskittyä esimerkiksi perhosiin tai johonkin muuhun tiukemmin rajattuun ryhmään, mutta jotta minulla olisi edes pieni mahdollisuus saada näitä kuvia aikaiseksi, olkoon kohteena ihan mikä tahansa silmieni eteen ilmaantuva hyönteinen. Kuvaan örkin niin hyvin kuin kulloisenakin hetkenä osaan ja viitsin, mutta joskus pää saattaa jäädä puolukanlehden taakse – sori siitä! Tämän viikon kuvan otin lähes kuukausi sitten, 28.5., ja lajin lentoaika alkaa nyt olla tältä vuodelta lopuillaan. Laji (jos nyt määritin sen oikein) sopinee kuitenkin ajankohtaisuutensa vuoksi hyvin ensimmäiseksi viikon hyönteiseksi.

paatsamasinisiipi

Paatsamasinisiipi (Luontoportin sivu) nimittäin voitti äskettäin äänestyksen Suomen kansallisperhosesta jättäen täpärästi taaksensa neitoperhosen ja suruvaipan. Ai mikä ihmeen paatsamasinisiipi? Joo, ei lajinimi minullekaan epäharrastajana ollut tuttu, mutta pitihän sinisiipien joukosta jokin edustaja äänestyksessä olla. Sinisiivet ovat kuitenkin suomalaisille melko tuttuja monenlaisten elinympäristöjen pieniä piristäjiä. Lopulta voitto taisi irrota sinivalkoisuuden siivittämänä. Lajilleen sinisiipien tunnistaminen voi olla hankalaa, mutta yleensä sen pitäisi onnistua erityisesti siipien alapintoja tutkiskelemalla. Tällä kaverilla vaalean alapinnan täplät ovat pieniä ja yläpinta on heleän vaaleansininen ilman kummempia kuvioita. Takasiiven alapinnalta puuttuvat kannussinisiiven (Cupido argiades, kortsvansad blåvinge) oranssit täplät.

Ai mikä ihmeen paatsama? Korpipaatsama on paatsamasinisiiven toukkien ensisijainen ravintokasvi. Tuollainen aika huomaamaton, mutta kosteissa metsissä yleisehkö, pensas tai pieni puu, jonka ohi tulee helposti käveltyä. Muita paatsamasinisiiven ravintokasveja ovat orapaatsama ja mustikka.

Korpipaatsama (Frangula alnus, brakved)

Suomessa tavataan 17:ää sinisiipilajia ja paatsamasinisiipi on niistä aikaisin lentelijä, jonka voi tavata jo toukokuun alkupuolella. Sinisiivet (Polyommatinae) on alaheimo sinisiipisten (Lycaenidae) heimossa, johon kuuluvat myös nopsasiivet (Theclinae) ja kultasiivet (Lycaeninae). Sinisiipiset on n. 5 000 lajillaan maailman toiseksi suurin päiväperhosheimo.

Sinisiivissä siisteintä on monen lajin yhteys muurahaisiin. Viholaiset (Myrmica spp., eli ne kipeästi pistävät pikkuiset "kusiaiset", joiden pesän päällä huomaat liian myöhään oleilevasi) imevät sinisiiven toukan erittämää makeaa nestettä. Jotkin sinisiipilajit ovat riippuvaisia muurahaisista, eivätkä pärjää ilman niitä. Viholaisen toukat kantavat muurahaissinisiiven (Maculinea arion, svartfläckig blåvinge) toukan pesäänsä, jossa toukka paitsi tarjoaa muurahaisille ravintoa, myös syö viholaistoukkia ja saanee suojaa pedoilta.




Opettelen hyönteisten tunnistamista! Ainakin kesän ja syksyn 2017 ajan yritän joka viikko valokuvata jonkin minulle ennestään tuntemattoman hyönteislajin ja kertoa siitä täällä muutaman tiedonjyväsen. Kaikki Viikon hyönteiset


12.1.2017

Valokuvia ja petovihalla höystettyä asiaa metsäpeurasta

Lauri Kontro ja Antti Leinonen: Metsäpeura Rangifer tarandus fennicus, Maahenki Oy, 2011 


Tämä oli täysi herätelainaus. Luin tenttikirjaa Viikin kampuskirjastossa ja silmiini osui sattumalta hyllyn päätyyn jätetty komea teos. Aihe on kiinnostava, joten nappasin kirjan mukaani.

Metsäpeura (Rangifer tarandus fennicus) on yksi peuran neljästätoista alalajista. Muita alalajeja ovat mm. tunturipeura (Rangifer tarandus tarandus), jonka kesytetty versio poro on, sekä Amerikassa elävät karibut. Kirja kertoo metsäpeuran tarinan lähes koko Eurooppaa asuttaneesta, ihmiselle tärkeästä riistaeläimestä aina nykypäivään asti. Nyt metsäpeuraa on enää vain paikoin Venäjän Karjalassa sekä  Kainuussa ja Suomenselällä, jonne peuroja siirrettiin suojelumielessä 1970-luvulla.

Kontron ja luontokuvaaja Antti Leinosen kirja on pullollaan kuvia ja tekstiosuudet ovat lyhyehköjä, joten tämän kirjan lukee parissa tunnissa. Leinonen on alallaan maamme huippuja, ja kuvat ovatkin kirjan parasta antia. Kuitenkaan ne eivät mielestäni ihan yllä sille häikäisevälle tasolle, jota tämänkaltaisilta teoksilta on nykyään totuttu odottamaan. Kuvien ohella kirjan parasta antia on peuran merkitystä muinaisissa kulttuureissa käsitellyt osuus ja toki osa peuran ekologiaan liittyvästä tiedosta on mielenkiintoista luettavaa.

Kirja on siis ulkoasultaan tyylikäs ja aiheeltaan tärkeä: onhan metsäpeura kaikesta komeudestaan huolimatta suurelle yleisölle aika tuntematon. Kirja oli kuitenkin loppujen lopuksi pettymys. Kerronta poukkoilee, toistaa itseään ja on ylipäänsä paikoin vähän kömpelöä. Reiluuden nimissä on tosin todettava, että jotkin tekstin minun mielestäni kovin kököt piirteet eivät ehkä toisenlaista lukijaa pahemmin häiritse. Tällainen on vaikkapa varsin vanhanaikaista "survival of the fighter" -evoluutiokäsitystä ilmentävä kuvaus rykimästä.

Luonnonvalinnassa tärkeä tekijä on voima. Luonnossa se, joka on vahvin, on myös kestävin. Heikot sortuu [sic] elon tiellä, jätkä sen kuin porskuttaa. Luonnonvalinta tähtää siihen, että tulevat eläimet olisivat mahdollisimman vahvoja sietämään ja kestämään eteen tulevat vaarat. Luonnonlain mukaan jokainen kuolee jossakin vaiheessa. Lajin selviytymiselle ei kuitenkaan ole samantekevää, milloin jonkin yksilön elintoiminnot lakkaavat.

Niin, ei. Luonnonvalinta ei sitten tähtää yhtään mihinkään.

Kaltaistani luonnonystävää ärsytti tesktistä paistava metsästäjien ihannointi ja ennen kaikkea vahva suurpetovastaisuus. Kirjan lopussa se huipentuu erikoiseen purkaukseen susien ja ilvesten suojelua vastaan, aina oikeaa elämää tajuamattomien EU-päättäjien haukkumista myöten! Yllätyin, kun kirjan luettuani opin, että Kontro on toimittaja, siis kirjoittamisen ammattilainen. Hyvän kirjan kirjoittaminen ei sitten totisesti ole helppoa! Se, että Kontro on toiminut Suomenmaan ja Maaseudun Tulevaisuuden päätoimittajana tosin selittää petopurkausta.

Metsäpeura on uusimmassa uhanalaisuusluokituksessa vuodelta 2015 luokiteltu Suomessa silmälläpidettäväksi, muttei uhanalaiseksi. Pedot ovat toki merkittävin suora uhka metsäpeuralle, mutta sen harvalukuisuuden perimmäiset syyt, elinympäristöjen hävittäminen, muuttaminen ja pirstouttaminen, jäävät kirjassa turhan vähälle huomiolle. Metsien nuoruus hyödyttää hirveä, mutta vie metsäpeuralta elintilaa. Vahva hirvikanta ylläpitää susikantaa, mutta susi joutuu kuitenkin kilpailemaan hirvistä ihmisen kanssa, mikä vie susia metsäpeura-apajille. Soiden ojat taas tarjoavat susille näkösuojaa ja tekevät saalistamisen helpommaksi – Kontro kerrtookin siitä, miten metsäpeurat mielellään hakeutuvat soille, koska pedon huomaaminen ajoissa on avoimella paikalla helpompaa kuin metsässä. Se, että Suomen metsäpeurakanta koostuu käytännössä kahdesta populaatiosta ei tosiaankaan ole kestävä tilanne, mutta hyvä ratkaisu ongelmaan ei ole susien ja ilvesten tappaminen, vaan metsäpeuran elinympäristöjen suojelu ja ennallistaminen sekä Kontronkin ehdottamat uudet palautusistutukset, jollaisia Metsähallitus onkin suunnitellut. Metsäpeurakannan taantumiseen Kainuussa on susien ja ilvesten ohella vaikuttanut merkittävästi salametsästys Venäjän puolella. On hyvä, että metsäpeuran ahdingosta puhutaan, mutta Kontron tyyli ei ole siihen hyvä tapa. Asiallisempi ja tasapainoisempi tyyli voisi vakuuttaa myös heitä, jotka eivät jo valmiiksi halua pienentää Suomen suurpetokantaa.

On todella harmi, että kirja näin hienosta ja, kuten kirja moneen kertaan muistuttaa, uhatusta eläimestä on... no, tällainen. Tekstiä olisi voinut paikoin lyhentää ja paikoin syventää, ja eri osioiden välisessä sujuvuudessa on parantamisen varaa. Kuvista taas olisi voinut valita mukaan vain parhaat. Huolellisempi faktojen tarkistus ja jonkinlainen luettelo lähteistä olisi myös lisännyt kirjan uskottavuutta. Yhdessä lainauksessa Erkki Pulliainen väittää metsäpeuraa toiseksi vain kahdesta eläimestä, jonka tieteellinen nimi viittaa Suomeen. Veikkaan, että toinen hänen tarkoittamansa on saimaannorppa (Pusa hispida saimensis), mutta mieleeni tuli heti loviniskamuurahaislaji Formica fennica. Esimerkkejä hyönteismaailmasta on luultavasti lisääkin. Olisi muuten hauskaa, jos joku koostaisi listan kaikista tällaisista eliöistä! Kasvien joukossa niitä on uskoakseni useita!

Hyvän kustannustoimittajan avulla Metsäpeurasta olisi voinut tulla huipputeos ja suomalaisen luontokirjallisuuden klassikko. Nyt se on vähän outo kuriositeetti. Suosittelen metsäpeurafaneille ja heille, jotka haluavat vahvistaa petovihaansa.

Metsähallituksen metsäpeurasivut tarjoavat metsäpeuratietoa kattavasti ja asiallisesti.

7.1.2017

Pakkasretki Viikissä

Eilen Facebookista sai sellaisen vaikutelman, että 20 astetta pakkasta on monelle syy linnoittautua sisätiloihin. Ja vaikka loppiainen lieneekin monelle vapaapäivä, oli Viikin ulkoilupoliuilla tosiaan aika tyhjää. Kuitenkin ulos uskaltautuminen palkitsee – kirkas ja luminen pakkaspäivä tarkoittaa mitä upeinta ulkoilukeliä.

Talvisessa metsässä on ihan oma tunnelmansa, ja oikein kunnon pakkasella sen aistii parhaiten. Vaikka Viikin Mäyrämetsässä kuuleekin jatkuvasti tien pauhun, tuntuu metsä silti hiljaiselta, tunnelma on suorastaan pysähtynyt. Askel hidastuu ja keskityn jokaiseen ääneen. Jostakin kuuluu hiihtäjän sauvaniskuja. Kuusen latvustossa hippiäinen hihittää ja kauempana korppi korottaa ääntänsä. Muuten linnut ovat hiljaa. Elämä tuntuu keskittyvän metsän ruokintapaikalle, jolla käy tali-, sini- ja kuusitiaisia sekä käpytikka.

On tästä joku muukin mennyt...

Talitiainen poseeraa.


Kääpämeininkiä

Urpiaismeininkiä

Savuinen kaupunki

Sinisorsat "kuumassa lähteessä"

Lumoavan lisän tunnelmaan tuo harvojen sulapaikkojen höyryävä vesi – merisavukuvia onkin internet ollut viime päivät pullollaan. Metsälinnut kerääntyvät ruokinnalle, mutta sorsat kylpevät "kuumassa lähteessä".

Luonnon hiljaisuus saa keskittymään maisemiin, ääniin ja ihan vain olemiseen. Pysähtyneisyydessä ajantaju katoaa ja valokuvaaminenkin tuntuu siltä kuin sen kuuluu – räpsimisen katkaisee vasta se, kun kylmyys alkaa sattua sormiin tai varpaisiin. Pakkasretki rentouttaa ja vie perusasioiden äärelle.

18.9.2016

Syksy saapui Ahvenanmaalle

Kurkien töräyttelyt Söderön mökkikylän yllä havahduttivat minut syksyyn. Tajusin, että olin viittä kuukautta aikaisemmin nimenomaan Ahvenanmaalla toivottamassa kurkia ja muita muuttolintuja tervetulleiksi Suomeen. Nyt niiden oli aika lähteä.

Linnut eivät kuitenkaan olleet pääosassa tämänkertaisella, kaksiviikkoisella Ahvenanmaan-reissulla. Sen sijaan kolusin yhdessä viidenkymmenen muun tyypin kanssa tienvarsia, ihmisten pihoja, kallioita, rantaniittyjä, laitumia ja peltojen metsäsaarekkeita täpläverkkoperhosen toukkien talvipesiä etsien. Siis jotakuinkin tällaisia:


Täpläverkkoperhosen (Melitaea cinxia) pesä heinäratamon (Plantago lanceolata) vieressä.

Kyse on jokasyksyisestä viidenkymmenen biologin invaasiosta Ahvenanmaalle, koko maailman mittakaavassa poikkeuksellisesta ekologisesta pitkäaikaisseurantatutkimuksesta ja mallijärjestelmästä sekä keväällä edesmenneen Ilkka Hanskin elämäntyöstä ja perinnöstä. Käytännössä työtä tehdään niin, että lukuisina maastotyötunteina ajellaan ympäri Ahvenanmaata sijaitseville habitaattilaikuille ja etsitään niiltä kahta täpläverkkoperhosen ravintokasvia, heinäratamoa ja tähkätädykettä. Näiltä kasveilta yritetään sitten äkätä noita vaaleita seittimöykkyjä, ja lisäksi heinäratamolta etsitään härmäsientä. Työpäivän jälkeen heinäratamon lonkeromaiset lehdet luikertelevat uniin ja niska on jumissa. Sitten keräämällämme aineistolla tehdään huippututkimusta Metapopulaatiobiologian tutkimuskeskuksessa.

Maastotyö on kuitenkin biologin parasta aikaa. Koko päivän saa olla ulkona ja liikkeessä luontoon itseensä keskittyen. Kun hetkeksi nostan katseeni heinäratamon lehdiltä, saattaa taivaalla liidellä muuttohaukka, ja työpäivän aikana voi sienikori täyttyä kuin itsestään. Syyskuu on ehkä lempikuukauteni. Sienten ja muuttolintujen lisäksi pääsin nauttimaan kasteisista aamuista, valosaasteettomasta tähtitaivaasta ja revontulista sekä lempeän raikkaista syyskesän tuulahduksista. Luonto on kauneimmillaan aamuisin ja iltaisin, ja syyskuussa niiden kokemiseksi ei tarvitse valvoa liian myöhään tai herätä epäinhimillisen aikaisin.

Pimeys, lehtien tippuminen ja muuttolintujen lähtö luovat syysiltaan erikoisen, toiveikkaan, mutta kauniin surumielisen tunnelman. Hei hei, kurjet! Nähdään taas keväällä!


Sumua mökkikylässä
Syyskuinen aamu

Revontulia Söderössä
Syyskuinen ilta