18.9.2016

Syksy saapui Ahvenanmaalle

Kurkien töräyttelyt Söderön mökkikylän yllä havahduttivat minut syksyyn. Tajusin, että olin viittä kuukautta aikaisemmin nimenomaan Ahvenanmaalla toivottamassa kurkia ja muita muuttolintuja tervetulleiksi Suomeen. Nyt niiden oli aika lähteä.

Linnut eivät kuitenkaan olleet pääosassa tämänkertaisella, kaksiviikkoisella Ahvenanmaan-reissulla. Sen sijaan kolusin yhdessä viidenkymmenen muun tyypin kanssa tienvarsia, ihmisten pihoja, kallioita, rantaniittyjä, laitumia ja peltojen metsäsaarekkeita täpläverkkoperhosen toukkien talvipesiä etsien. Siis jotakuinkin tällaisia:


Täpläverkkoperhosen (Melitaea cinxia) pesä heinäratamon (Plantago lanceolata) vieressä.

Kyse on jokasyksyisestä viidenkymmenen biologin invaasiosta Ahvenanmaalle, koko maailman mittakaavassa poikkeuksellisesta ekologisesta pitkäaikaisseurantatutkimuksesta ja mallijärjestelmästä sekä keväällä edesmenneen Ilkka Hanskin elämäntyöstä ja perinnöstä. Käytännössä työtä tehdään niin, että lukuisina maastotyötunteina ajellaan ympäri Ahvenanmaata sijaitseville habitaattilaikuille ja etsitään niiltä kahta täpläverkkoperhosen ravintokasvia, heinäratamoa ja tähkätädykettä. Näiltä kasveilta yritetään sitten äkätä noita vaaleita seittimöykkyjä, ja lisäksi heinäratamolta etsitään härmäsientä. Työpäivän jälkeen heinäratamon lonkeromaiset lehdet luikertelevat uniin ja niska on jumissa. Sitten keräämällämme aineistolla tehdään huippututkimusta Metapopulaatiobiologian tutkimuskeskuksessa.

Maastotyö on kuitenkin biologin parasta aikaa. Koko päivän saa olla ulkona ja liikkeessä luontoon itseensä keskittyen. Kun hetkeksi nostan katseeni heinäratamon lehdiltä, saattaa taivaalla liidellä muuttohaukka, ja työpäivän aikana voi sienikori täyttyä kuin itsestään. Syyskuu on ehkä lempikuukauteni. Sienten ja muuttolintujen lisäksi pääsin nauttimaan kasteisista aamuista, valosaasteettomasta tähtitaivaasta ja revontulista sekä lempeän raikkaista syyskesän tuulahduksista. Luonto on kauneimmillaan aamuisin ja iltaisin, ja syyskuussa niiden kokemiseksi ei tarvitse valvoa liian myöhään tai herätä epäinhimillisen aikaisin.

Pimeys, lehtien tippuminen ja muuttolintujen lähtö luovat syysiltaan erikoisen, toiveikkaan, mutta kauniin surumielisen tunnelman. Hei hei, kurjet! Nähdään taas keväällä!


Sumua mökkikylässä
Syyskuinen aamu

Revontulia Söderössä
Syyskuinen ilta

29.8.2016

Särkänniemi, eläinten viihdekäyttö ja kriisiviestintä

Lauantai-iltana Tampereella koettiin melkoinen agenttidraama. Aamulehden mukaan joku oli saanut vihiä siitä, että paljon puhuttuja Särkänniemen delfiinejä oltaisiin salaa siirtämässä tulevaan sijoituspaikkaansa. Pirkkalan lentokentälle saapui odottamaan rahtilentokone vailla lastia, ja eläinasiainjärjestöjen aktiivit menivät Särkänniemen edustalle päivystämään. Myös rahtikoneen henkilökunnan nähtiin siirtyvän kohti Särkänniemeä. Myöhemmin kerrottiin paikalle ilmestyneistä isoista kuljetusautoista, alueen aitaamisesta ja näköesteiksi viritetyistä pressuista. Päivystävät aktivistit ja toimittajat sekä kymmenet muut kiinnostuneet onnistuivat kuitenkin näkemään isoja laatikoita, joista valui vettä ja kuului uikutusta.

Delfinaarion sulkeminen on loistava asia

Särkänniemen delfinaario on saanut osakseen kritiikkiä koko olemassaolonsa ajan, mutta aihe alkoi kunnolla velloa julkisuudessa muutama vuosi sitten. Yhä useampi uskalsi vaatia delfinaarion sulkemista ja tavoite alettiin kansalaispaineen kasvaessa nähdä realistisena. Tämä on selvä merkki kansakuntamme moraalin kasvusta: nykyään on normaalia ajatella, että eläimillä ei ole oikein tehdä mitä vain. Lopulta delfinaario päätettiin viime syksynä lakkauttaa kannattamattomana.

Delfiineille piti löytää uusi koti. Koska siirtäminen tuottaa eläimille paljon stressiä ja hyvän paikan löytäminen niille on vaikeaa, jotkut delfiinien ystävät ovat sitä mieltä, että olisi ollut parempi jatkaa delfinaariotoimintaa. Ja tietenkin kansan syvistä riveistä purkautuu vihaa eläinsuojelijoita kohtaan: "mitäs valitatte, kun itse vaaditte delfinaarion sulkemista"!

Tehdään tämä siis selväksi: delfinaarion sulkeminen ja hyvän sijoituspaikan löytäminen delfiineille ovat erillisiä tavoitteita, joista ensimmäinen on tärkempi. Villieläinten viihdekäyttö ei ole vain suoraan eläinsuojelullinen, vaan mielestäni aivan erityisesti kasvatuksellinen ongelma. Sirkus- ja delfinaarioesityksissä eläimet pakotetaan temppuilemaan vain ihmisten viihdyttämiseksi. Delfinaarioissa ja sirkuksissa nimenomaan pyritään eläinten inhimillistämiseen ja lajityypillinen käyttäytyminen jää kakkoseksi. Lapsille ei pidä antaa sellaista kuvaa, että eläimet ovat olemassa meidän iloksemme. Eläimiä ei tule nähdä arvokkaina vain pihvinä tai ihmisten kaltaisiksi opetettuina temppuilijoina. Delfiini on taitavimmillaan, hauskimmillaan ja upeimmillaan omana itsenään omassa luonnollisessa elinympäristössään. Monin paikoin maailmassa onkin vastuullisia toimijoita, jotka järjestävät valas- ja delfiinisafareita.

Särkänniemen delfinaariotoiminnan lopettamisen vaikutuksia ei siis tule tarkastella vain nyt siirrettyjen delfiinien näkökulmasta, joka toki näyttää jonkinlaiselta tragedialta. Tapaus on paljon merkittävämpi. Suomi on ottanut askeleen kohti ihmisten parempaa ja vähemmän alistavaa eläin- ja luontosuhdetta. Voitto eläimille on suuri.

Delfiinien siirto: miten meni...

Delfiinien tulevasta elinpaikasta on siis sulkemispäätöksen jälkeen keskusteltu vilkkaasti. On haluttu, että eläimet siirretään jonkinlaiseen "vanhainkotiin" ja että ne eivät joutuisi enää esiintymään. Animalia ry sanoo olleensa jatkuvasti neuvotteluyhteydessä Särkänniemen kanssa ja huvipuiston luvanneen kertoa päätöksistään. Näin ollen on ymmärrettävää, että Animaliassa oltiin vihaisia, kun salaiset siirtosuunnitelmat selvisivät.

Särkänniemen kriisiviestinnälle on annettava tunnustusta siitä, että on tajuttu ohjata kaikki kyselyt yhtiön toimitusjohtajalle. Mutta sitten se yksi henkilö, jonka kuuluisi vastata kysymyksiin, ei vastaa puhelimeen koko sinä päivänä kun kriisi eskaloituu! Tyypillinen tapa epäonnistua kriisiviestinnässä on olla tunnistamatta kriisiviestinnän tarvetta ja niinhän tässä on tainnut käydä. Sen sijaan siellä on ehkä otettu ohjenuoraksi Osmo A. Wiion satiirinen kärjistys "viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta" ja laitettu viestintäkanavat varmuuden vuoksi kiinni.

Jos Särkänniemessä olisi tajuttu kriisitilanne tai edes sellaisen riski, olisi siellä ollut tyyppi puhelimen päässä koko yön ja hänellä olisi ollut valmiiksi mietityt vastaukset kaikkiin todennäköisiin kysymyksiin. Ja jos viestintäjengi olisi ollut perillä asioista (tai jos sitä olisi kuunneltu), ei kriisi olisi koskaan päässyt eskaloitumaan. Ehkä Särkänniemessä ei ole viestinnän ammattilaisia, ehkä heitä on, mutta heiltä puuttuu valta vaikuttaa yhtiön viestintään tai sitten jollakulla viestinnän ammattilaisena itseään pitävällä ei ole kovin hyvää hajua kriisiviestinnästä. En ole varma, mikä vaihtoehdoista on surullisin.

Viestintäsoppa sai tavallaan kruununsa sunnuntaina, kun Särkänniemi viimein julkaisi tiedotteensa. Se on selvästi suunniteltu ensimmäiseksi tiedoksi siirrosta ja siinä on vastaukset useimpiin kysymyksiin. Mutta ei kai tämänkaltaisen salaisen operaation paljastumista voi pitää kovin yllättävänä? Miksi ihmeessä Särkänniemi ei etukäteen kertonut, miten ratkaisuun on päädytty ja, että Attica Park on ainoa ja Euroopan eläintarhayhdistyksen (EAZA) suosittelema vaihtoehto? Protesteja olisi varmasti silloinkin kuulunut, mutta ainakin myönteinen kuva olisi saatu julkisuuteen ennen hämärähommilta vaikuttavaa öistä operaatiota ja eläinoikeustoimijoiden näkökulmaa. Itse asiassa Särkänniemi olisi voinut tunnistaa mahdollisen kriisin jo päättäessään delfinaarionsa sulkemisesta. Särkänniemi olisi taitavalla viestinnällä ja vähemmällä ylimielisyydellä voinut joillekin näyttää jopa moraaliselta edelläkävijältä, joka on tunnistanut, että aika on ajanut delfinaariotoiminnan ohi. Sen sijaan päätettiin toimia mahdollisimman epäilyttävästi. Viestintäkouluttaja Katleena Kortesuo  tarjoaa sinullekin pikakurssin menestyksekkääseen särkänniemeilyyn.

Kriittisyyden nimissä on todettava, että totuus Atticasta ja sen vaihtoehtojen realistisuudesta sijainnee jossakin Särkänniemen ja Oikeutta eläimille -järjestön näkemysten välissä. Attica on herättänyt runsaasti epäilyjä ja sen "opetuksellisten näytösten" todellinen luonne vaikuttaa kyseenalaiselta. Monen mielestä on ilmeistä, että kyse on vain Kreikan viihdenäytökset kieltävän lainsäädännön kiertämisestä.  EAZA:kaan ei ole riippumaton taho, vaan eläintarhojen ja akvaarioiden yhteistyöelin. Järjestön päätehtävä ei ole eläinten olojen valvominen, vaan lajinsuojelun ja siitosohjelmien koordinoiminen, vaikka se eettisiäkin ohjeita toki laatii.

Mitä seuraavaksi?

Särkänniemen delfinaarion sulkeminen on tärkeä kansallinen edistysaskel. Seuraavaksi odotan kiinnostuneena, miten meneillään olevassa eläinsuojelulain kokonaisuudistuksessa otetaan kantaa eläinten viihdekäyttöön. Nykyisessä lainsäädännössämme on villieläinten kohdalla hassu kuriositeetti. Villieläinten käyttö sirkusesityksissä on kielletty – paitsi että merileijonia saa käyttää! Haluaisin totisesti tietää, millä Sirkus Finlandian porukka on aikoinaan lainsäätäjiä voidellut!

Eläinsuojelulain uudistus on tämän hetken tärkein eläinsuojeluhanke. Paitsi villieläimet, myös esimerkiksi tuotantoeläinten olot ja rotujalostus ovat pinnalla. Lakiuudistus oli tarkoitus viedä eduskunnalle jo vuonna 2014, mutta Stubbin hallitus ei saanut hommaa hoidettua. Asia on tuotantoeläinten osalta Keskustalle vaikea, mutta lain lupaillaan menevän tänä syksynä lausuntokierrokselle.






27.8.2016

Vaellushuumaa Kevolla


Halusin Lappiin jo lapsena, mutta pääsin sinne vasta opintojeni yhteydessä kesällä 2012. Kilpisjärven ympäristö teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, ja siitä asti Lappiin on ollut päästävä säännöllisesti. Rovaniemen-yöjuna ja Eskelisen Lapin linjat ovatkin tulleet tutuiksi, mutta usean päivän vaelluksista en ole saanut paljoa kokemusta.

Asian korjaamiseksi suuntasimme elokuun alussa Kevon luonnonpuistoon Utsjoen lähelle (kts. Luontoon.fi). Luonnonpuistoissa ihmistoiminta on hyvin rajoitettua, mutta Kevolla on kaksi merkittyä vaellusreittiä. Valitsimme puiston läpi kulkevan 63 km:n pituisen Kevon retkeilyreitin. Lähdimme Helsingistä junalla perjantai-iltana klo 22:n aikoihin, ja bussi jätti meidät lauantaina n. klo 18 puiston eteläpuolelle, Sulaojan parkkipaikalle.

Lauantai-iltana otimme rennosti ja patikoimme vain pari kilometriä ensimmäiselle telttapaikalle. Matkan varrella oli paljon sieniä. Sienten ja marjojen poimiminen, samoin kuin polulta poikkeaminen, on luonnonpuistossa kielletty, mutta alkumatkan kuljimme puiston ulkopuolella.  Saimme siis kehnäsienistä ja keltahaperoista mainion illallisen. Kehnäsieni on hieman eksoottisen makuinen herkku, johon jokaisen sienistä pitävän kannattaa tutustua. Kevolla niitä oli todella paljon, enkä muista etelässä nähneeni moisia määriä. Jännää, että vaeltajat eivät tunnu kovin aktiivisesti sieniä poimivan.

Kehnäsieniä (Rozites caperatus) menossa Trangiaan.


Alkumatka ennen luonnonpuiston alkua kuljetaan mielenkiintoista harjumuodostelmaa pitkin.


Alun väljä ja hiekkainen tunturikoivikko toi mieleen savannin, joskaan en ole oikeaa savannia koskaan nähnyt.
Sienten ohella tarkkailimme kaikki jonkinmoisina lintuharrastajina matkalle sattuvia lintuja. Hauska havis tuli jo Rovaniemen rautatieaseman vieressä, kun pähkinähakki kaikessa rauhassa, meistä välittämättä, ruokaili lähipuussa. Ei noita liian usein tule nähtyä, varsinkaan vain parin metrin päässä.

Pähkinähakki (Nucifraga caryocatactes)
Pähkinähakki (Nucifraga caryocatactes)

Sunnuntaina aurinko alkoi jo vähän pilkotella, ja pian olivat kiikareissa ensimmäiset korpit, piekanat ja tuulihaukat. Kapustarinnan ujellus oli hyvä petohälytin, mutta uusia lajeja emme vielä saaneet pinnalistalle. Sinirintoja, noita kauniita Lapin satakieliä, oli lähes jokaisella telttapaikalla. Jos vain olisin ottanut teleobjektiivin mukaani, olisi niitä ollut kiva kuvata. Kannoin mukanani ihan riittävän painavaa kameraa muutenkin, ja ajattelin, etten kuitenkaan viitsi vauhdissa vaihdella objektiiveja. No, vauhdissa kuvasinkin lähinnä kännykällä, mutta taukopaikoilla olisin hyvin voinut käyttää vaihto-optiikkaa. Eivät ne putket nyt kuitenkaan niin painavia ole – ensi kerralla sitten.

Sinirinta (Luscinia svecica)
Sellainen kuva sinirinnasta (Luscinia svecica) tällä kertaa.

Kanjoniin avautuvaa näkymä on mahtava. 40 km:n pituinen rotkolaakso on Kevon päätähti ja sen rinnalla saa totisesti tuntea itsensä pieneksi. Rotkolaakso syntyi noin 70 miljoonaa vuotta sitten lohkoliikuntojen seurauksena.


Reitillä on hyvät palvelut. Useilla huussein ja nuotiopaikoin varustetuista telttapaikoista on myös päiväkammi tai kota, jossa saa kuivatella vaatteita ja pidellä säätä, mitä nyt yksi kammi oli palanut edellisvuotena. Autiotupia reitillä sen sijaan on vain yksi. Joillakin telttapaikoilla on tarjolla laudoista tehtyjä ritilähässäköitä telttojen alle viriteltäviksi. Mainio keksintö, joka sekä tekee tasaisen alustan virittämisestä helppoa että estää telttailualauetta laajenemasta turhaan.

Kaisa, Eppu ja lounastauko kotalaavun suojissa reissun toisena päivänä

Fiellun vesiputous
Meitä on huijattu – ei Suomessa pitänyt tällaista olla! Eikä Fiellun putous suinkaan ole Kevon ainoa iso vesiputous.

Monet telttapaikoista ovat hyvin kauniilla paikoilla. Tai no, kaikkiallahan tuolla on ällistyttävän kaunista.

Reitti onkin suosittu ja välillä mietin, säikäyttääkö edellämme kulkeva porukka linnut tiehensä.  Pitihän se jengi siis ohittaa. En tiedä, oliko ohituksessa magiaa, vai auttoiko Sendarin (lintuharrastajien onnenlähettiläs-jumalhahmo) vuoksi mahdollisella seitakivellä uhrattu rommi, mutta äkkiä petolintusaldo karttui päräyttävällä tavalla. Muuttohaukka ilmestyi yhtäkkiä eteemme ja liiteli pitkään lähietäisyydellä ihailtavana. Kovin paljon hienommalla tavalla en olisi voinut elistä (elämänpinna, oman elämän ensimmäinen havainto) tästä lajista saada! Oli jo aikakin!

Sää oli enimmäkseen epävakaista, mutta emme saaneet niskaamme kuin yhden kunnon sateen.

vaeltamassa

Syöminen on tärkeä osa hyvää retkeä. Etukäteen olimme kuivanneet kesäkurpitsaa, sipulia, höyrytettyä munakoisoa, tomaattia, lehtikaalia, valmiiksi keitettyjä härkäpapuja sekä tatteja ja haperoita. Lounaaksi keittelimme soijarouheella höystämiämme pussipastoja, mutta iltoina tehtiin maastogurmeeta. Ja piti yhdet trangialettukestitkin pitää!

Lettukestit Trangialla
Lettukestit! (Nörttiä ehkä, mutta Falcon-putket ovat retkillä mitä näppärimpiä!)

Mäntymetsää Kevolla
"Oho, mäntymetsää!"

Reitin luonto on mukavan vaihtelevaa. Välillä ollaan avotunturissa, usein tunturikoivikossa ja joen rannoilla kasvillisuus on jännän lehtomaista haapoineen. Pieniä soita, järviä ja lampia on sekä tunturissa että alempana. Reitin puolivälin jälkeen maisema muuttuu äkisti mäntyvaltaiseksi.

Lintuhavaintoja tipahteli lisää aina välillä. Määritysosaamisesta ja lintukirjasta olisi tosin ollut apua. Etukäteen oli lintukirjasta tarkoitus kuvata kännykkään tärkeimmät sivut, mutta homma unohtui tehdä. Reitin varrella oli vaikka kuinka monta "kai niittykirvistä", jotka ehkä olisivat voineet olla jotakin muutakin. Pitkään odottelemaamme mahdollista pulmusta emme saaneet kaukaa määritettyä ja läheltä hurja vauhtia viistäneen pienen jalohaukan todennäköisehkö ampuhaukkaidentiteetti jäi varmistamatta. Samoin kävi Kaisan alkumatkasta huomaamalle mahdolliselle sepelrastaalle, jota kukaan ei ehtinyt nähdä kiikareiden läpi. No, etelänihmisen pikkukivaa, kuten järripeippoja sekä niitä sinirintoja ja piekanoita kuitenkin oli runsaasti. Ja hiiripöllöä pääsimme ihailemaan kolmesti lähietäisyydeltä. On hienoa, että tällä vaellusporukalla sai jäädä välillä lintujen lumoon, eikä tarvinnut kiirehtiä pitkiä päivämatkoja.

Etsi kuvasta hiiripöllö (Surnia ulula)
 
Kevon reitiä kuvaillaan "erittäin vaativaksi". Se johtunee paikoin kivikkoisesta maastosta sekä runsaista jyrkistä nousuista ja laskuista, mutta ei tämä mitään ekstremetouhua kuitenkaan ollut. Joki pitää neljästi ylittää kahlaamalla, ja näihin kohtiin on Metsähallitus ystävällisesti virittänyt vaijerihärpäkkeet vaeltajan avuksi. Etukäteen tietenkin ajattelin, että ne ovat horjuvia vanhuksia varten, mutta oli niistä kieltämättä meille sporttisankareillekin apua. Yhdellä kahluupaikalla virtaus oli niin kova, että tuskin olisin ilman tukea päässyt toiselle puolelle. Joskus vetisinä aikoina reitti kuulemma saatetaan turvallisuussyistä sulkea.

joen ylitys kahlaamalla
Melkein jo rannalla!

Vaelsimme maltillisia n. 15 km:n päivämatkoja, jolloin polun päällä kului neljä kokonaista vaelluspäivää. Näin jäi mukavasti aikaa hengailuun ja luonnon ihasteluun. Uimaankin pääsi monin paikoin. Kaiken kaikkiaan Kevo oli upea kokemus. Reissu toi vähäksi aikaa helpotusta lapittomuusoireisiimme, mutta pian on taas päästävä takaisin.

Järvimaisema illalla
Viimeisenä iltana saimme nauttia ihanasta syysilta-auringosta järven rannalla.