12.1.2017

Valokuvia ja petovihalla höystettyä asiaa metsäpeurasta

Lauri Kontro ja Antti Leinonen: Metsäpeura Rangifer tarandus fennicus, Maahenki Oy, 2011 


Tämä oli täysi herätelainaus. Luin tenttikirjaa Viikin kampuskirjastossa ja silmiini osui sattumalta hyllyn päätyyn jätetty komea teos. Aihe on kiinnostava, joten nappasin kirjan mukaani.

Metsäpeura (Rangifer tarandus fennicus) on yksi peuran neljästätoista alalajista. Muita alalajeja ovat mm. tunturipeura (Rangifer tarandus tarandus), jonka kesytetty versio poro on, sekä Amerikassa elävät karibut. Kirja kertoo metsäpeuran tarinan lähes koko Eurooppaa asuttaneesta, ihmiselle tärkeästä riistaeläimestä aina nykypäivään asti. Nyt metsäpeuraa on enää vain paikoin Venäjän Karjalassa sekä  Kainuussa ja Suomenselällä, jonne peuroja siirrettiin suojelumielessä 1970-luvulla.

Kontron ja luontokuvaaja Antti Leinosen kirja on pullollaan kuvia ja tekstiosuudet ovat lyhyehköjä, joten tämän kirjan lukee parissa tunnissa. Leinonen on alallaan maamme huippuja, ja kuvat ovatkin kirjan parasta antia. Kuitenkaan ne eivät mielestäni ihan yllä sille häikäisevälle tasolle, jota tämänkaltaisilta teoksilta on nykyään totuttu odottamaan. Kuvien ohella kirjan parasta antia on peuran merkitystä muinaisissa kulttuureissa käsitellyt osuus ja toki osa peuran ekologiaan liittyvästä tiedosta on mielenkiintoista luettavaa.

Kirja on siis ulkoasultaan tyylikäs ja aiheeltaan tärkeä: onhan metsäpeura kaikesta komeudestaan huolimatta suurelle yleisölle aika tuntematon. Kirja oli kuitenkin loppujen lopuksi pettymys. Kerronta poukkoilee, toistaa itseään ja on ylipäänsä paikoin vähän kömpelöä. Reiluuden nimissä on tosin todettava, että jotkin tekstin minun mielestäni kovin kököt piirteet eivät ehkä toisenlaista lukijaa pahemmin häiritse. Tällainen on vaikkapa varsin vanhanaikaista "survival of the fighter" -evoluutiokäsitystä ilmentävä kuvaus rykimästä.

Luonnonvalinnassa tärkeä tekijä on voima. Luonnossa se, joka on vahvin, on myös kestävin. Heikot sortuu [sic] elon tiellä, jätkä sen kuin porskuttaa. Luonnonvalinta tähtää siihen, että tulevat eläimet olisivat mahdollisimman vahvoja sietämään ja kestämään eteen tulevat vaarat. Luonnonlain mukaan jokainen kuolee jossakin vaiheessa. Lajin selviytymiselle ei kuitenkaan ole samantekevää, milloin jonkin yksilön elintoiminnot lakkaavat.

Niin, ei. Luonnonvalinta ei sitten tähtää yhtään mihinkään.

Kaltaistani luonnonystävää ärsytti tesktistä paistava metsästäjien ihannointi ja ennen kaikkea vahva suurpetovastaisuus. Kirjan lopussa se huipentuu erikoiseen purkaukseen susien ja ilvesten suojelua vastaan, aina oikeaa elämää tajuamattomien EU-päättäjien haukkumista myöten! Yllätyin, kun kirjan luettuani opin, että Kontro on toimittaja, siis kirjoittamisen ammattilainen. Hyvän kirjan kirjoittaminen ei sitten totisesti ole helppoa! Se, että Kontro on toiminut Suomenmaan ja Maaseudun Tulevaisuuden päätoimittajana tosin selittää petopurkausta.

Metsäpeura on uusimmassa uhanalaisuusluokituksessa vuodelta 2015 luokiteltu Suomessa silmälläpidettäväksi, muttei uhanalaiseksi. Pedot ovat toki merkittävin suora uhka metsäpeuralle, mutta sen harvalukuisuuden perimmäiset syyt, elinympäristöjen hävittäminen, muuttaminen ja pirstouttaminen, jäävät kirjassa turhan vähälle huomiolle. Metsien nuoruus hyödyttää hirveä, mutta vie metsäpeuralta elintilaa. Vahva hirvikanta ylläpitää susikantaa, mutta susi joutuu kuitenkin kilpailemaan hirvistä ihmisen kanssa, mikä vie susia metsäpeura-apajille. Soiden ojat taas tarjoavat susille näkösuojaa ja tekevät saalistamisen helpommaksi – Kontro kerrtookin siitä, miten metsäpeurat mielellään hakeutuvat soille, koska pedon huomaaminen ajoissa on avoimella paikalla helpompaa kuin metsässä. Se, että Suomen metsäpeurakanta koostuu käytännössä kahdesta populaatiosta ei tosiaankaan ole kestävä tilanne, mutta hyvä ratkaisu ongelmaan ei ole susien ja ilvesten tappaminen, vaan metsäpeuran elinympäristöjen suojelu ja ennallistaminen sekä Kontronkin ehdottamat uudet palautusistutukset, jollaisia Metsähallitus onkin suunnitellut. Metsäpeurakannan taantumiseen Kainuussa on susien ja ilvesten ohella vaikuttanut merkittävästi salametsästys Venäjän puolella. On hyvä, että metsäpeuran ahdingosta puhutaan, mutta Kontron tyyli ei ole siihen hyvä tapa. Asiallisempi ja tasapainoisempi tyyli voisi vakuuttaa myös heitä, jotka eivät jo valmiiksi halua pienentää Suomen suurpetokantaa.

On todella harmi, että kirja näin hienosta ja, kuten kirja moneen kertaan muistuttaa, uhatusta eläimestä on... no, tällainen. Tekstiä olisi voinut paikoin lyhentää ja paikoin syventää, ja eri osioiden välisessä sujuvuudessa on parantamisen varaa. Kuvista taas olisi voinut valita mukaan vain parhaat. Huolellisempi faktojen tarkistus ja jonkinlainen luettelo lähteistä olisi myös lisännyt kirjan uskottavuutta. Yhdessä lainauksessa Erkki Pulliainen väittää metsäpeuraa toiseksi vain kahdesta eläimestä, jonka tieteellinen nimi viittaa Suomeen. Veikkaan, että toinen hänen tarkoittamansa on saimaannorppa (Pusa hispida saimensis), mutta mieleeni tuli heti loviniskamuurahaislaji Formica fennica. Esimerkkejä hyönteismaailmasta on luultavasti lisääkin. Olisi muuten hauskaa, jos joku koostaisi listan kaikista tällaisista eliöistä! Kasvien joukossa niitä on uskoakseni useita!

Hyvän kustannustoimittajan avulla Metsäpeurasta olisi voinut tulla huipputeos ja suomalaisen luontokirjallisuuden klassikko. Nyt se on vähän outo kuriositeetti. Suosittelen metsäpeurafaneille ja heille, jotka haluavat vahvistaa petovihaansa.

Metsähallituksen metsäpeurasivut tarjoavat metsäpeuratietoa kattavasti ja asiallisesti.

7.1.2017

Pakkasretki Viikissä

Eilen Facebookista sai sellaisen vaikutelman, että 20 astetta pakkasta on monelle syy linnoittautua sisätiloihin. Ja vaikka loppiainen lieneekin monelle vapaapäivä, oli Viikin ulkoilupoliuilla tosiaan aika tyhjää. Kuitenkin ulos uskaltautuminen palkitsee – kirkas ja luminen pakkaspäivä tarkoittaa mitä upeinta ulkoilukeliä.

Talvisessa metsässä on ihan oma tunnelmansa, ja oikein kunnon pakkasella sen aistii parhaiten. Vaikka Viikin Mäyrämetsässä kuuleekin jatkuvasti tien pauhun, tuntuu metsä silti hiljaiselta, tunnelma on suorastaan pysähtynyt. Askel hidastuu ja keskityn jokaiseen ääneen. Jostakin kuuluu hiihtäjän sauvaniskuja. Kuusen latvustossa hippiäinen hihittää ja kauempana korppi korottaa ääntänsä. Muuten linnut ovat hiljaa. Elämä tuntuu keskittyvän metsän ruokintapaikalle, jolla käy tali-, sini- ja kuusitiaisia sekä käpytikka.

On tästä joku muukin mennyt...

Talitiainen poseeraa.


Kääpämeininkiä

Urpiaismeininkiä

Savuinen kaupunki

Sinisorsat "kuumassa lähteessä"

Lumoavan lisän tunnelmaan tuo harvojen sulapaikkojen höyryävä vesi – merisavukuvia onkin internet ollut viime päivät pullollaan. Metsälinnut kerääntyvät ruokinnalle, mutta sorsat kylpevät "kuumassa lähteessä".

Luonnon hiljaisuus saa keskittymään maisemiin, ääniin ja ihan vain olemiseen. Pysähtyneisyydessä ajantaju katoaa ja valokuvaaminenkin tuntuu siltä kuin sen kuuluu – räpsimisen katkaisee vasta se, kun kylmyys alkaa sattua sormiin tai varpaisiin. Pakkasretki rentouttaa ja vie perusasioiden äärelle.